Luin seminaaria varten kirjan Vanha Liitto - Kovien huumeiden käyttäjät 1960-1970-lukujen Helsingistä. Kirjan ovat toimittaneet Heini Kainulainen, Jenni Savonen ja Sanna Rönkä ja se on julkaistu vuonna 2017.
Kirja perustuu hankkeeseen, jossa tutkittiin 1960-1970-luvuilla kovien huumausaineiden käytön aloittaneiden henkilöiden elämää ensimmäisen huumausaineaallon aikana ja sen jälkeen. Hankkeen tavoitteena oli lisätä ymmärrystä kovien huumeiden käyttäjiä kohtaan. Haastateltavat myös tahtoivat kertoa omasta elämästään ja kokemuksistaan huumausaineiden parissa ja jotkut heistä osallistuivatkin haastatteluihin osittain siksi, että heidän kertomuksensa ansiosta nuorten ei tarvitsisi kokea samanlaista raskasta elämää.
Hankkeessa haastateltiin yhteensä 30:ä henkilöä, joista 24 oli miehiä ja 6 naisia. He olivat haastatteluiden aikaan noin 50-60-vuotiaita. Haastattelut toteutettiin vuosien 2008 ja 2009 aikana. A-klinikkasäätiön työntekijä Mika Mikkonen oli niissä apuna, sillä hän tunsi jo osan haastateltavista ennestään, mikä oli tärkeä asia luottamuksen syntymisen kannalta. Hankkeen ovat rahoittaneet A-klinikkasäätiö, Alkoholitutkimussäätiö ja Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta.
Valitsin tämän kirjan, koska se kuulosti mielenkiintoiselta takakannen perusteella ja 1960-1970-lukujen huumekulttuuri kiinnostaa minua sillä en tiennyt siitä oikeastaan mitään ennestään. Vanha Liitto olikin mielestäni todella hyvä valinta seminaariaineistoksi, sillä opin siitä paljon uutta ja se oli mielenkiintoinen, jaksoin keskittyä lukemiseen hyvin vaikka kirja onkin pitkä ja siinä on paljon tekstiä. Kyseistä teosta voidaankin myös käyttää kriminologian, sosiologian, sosiaalityön ja tutkimuksen alalla niin yliopistoissa kuin ammattikorkeakouluissakin.
Teos koostuu seitsemästä luvusta, epilogista sekä kolmesta liitteestä, jotka ovat haastatteluaineiston kerääminen ja analysointi, haastattelurunko ja Vanha liitto-sanasto. Ensimmäisessä liitteessä kerrotaan laajemmin haastatteluiden toteuttamisesta ja siitä, miten aineistot saatiin kansien väliin kirjaksi. Toisesta liitteestä löytyvät haastattelun kysymykset ja kolmannessa on huumeaiheista sanastoa.
Ensimmäinen luku on nimeltään Huumeiden käyttäjät silmätikkuina ja se kertoo siitä, kuinka tähän tutkimukseen päädyttiin, yleisesti huumausainepolitiikasta ja ensimmäisestä huumausaineaallosta. Ensimmäinen huumausaineaalto tapahtui 1960-1970-lukujen taitteessa, jolloin huumausaineet luokiteltiin ensimmäisen kerran Suomessa yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Silloin huumeet yleistyivät ja niitä oli helpompi hankkia. Tästä syystä myös huumeiden käyttäjien määrä Suomessa lisääntyi huomattavasti, kun nuoret kiinnostuivat laittomista huumeista. Tästä johtuen vuonna 1968 syntyi Huumausainekomitea, joka ryhtyi selvittämään mm. sitä, kuinka laaja ilmiö huumausaineiden käyttö Suomessa oli, missä muodoissa sitä esiintyy ja kuinka huumeiden käyttöä voisi ehkäistä. Vuonna 1972 säädettiinkin huumausainelaki, joka johti käyttäjien rankaisemiseen jos huumeiden käytöstä jäi kiinni. Tämä johtikin käyttäjien leimaamiseen ja sitä myötä syrjäytymiseen yhteiskunnasta.
Luku 2 on Koulunkäyntiä ja elämänkoulua Vanhan liiton malliin. Siinä käsitellään Vanhaliittolaisten lapsuutta ja nuoruutta ennen huumeita. Minulle jäi mieleen se, että suuri osa vanhaliittolaisista oli joutunut nuorena koulukotiin tms. ja heidän perheessään vanhemmilla esiintyi alkoholiongelmia, väkivaltaa sekä läsnäolon puutetta. Uskon, että nämä ovatkin syitä, jotka ovat johtaneet huumeiden käyttöön myöhemmässä elämässä. Luvussa käsiteltiin myös ensimmäisiä huumekokeiluja ja ensimmäisiä kokemuksia viranomaisten toiminnasta.
Luvussa 3, nimeltään "Jonkin sortin rosvopäälliköitä" - Vanhan liiton huumemarkkinat, käsitellään sitä, kuinka huumeita saatiin, huumeiden myyntiä ja muita rikoksia, joilla rahoitettiin käyttöä tai hankittiin huumausaineita. Erityisesti muistan tässä luvussa ihmetelleeni sitä, kuinka helppoa 1960-1970-luvuilla oli väärentää itse reseptejä, joilla sai apteekista huumaavia lääkkeitä. Jotkut lääkärit jopa kirjoittivat reseptejä ilman syytä rahaa vastaan.
Joihinkin huumaaviin lääkkeisiin ei välttämättä edes tarvinnut reseptiä, vaan niitä myytiin itsehoitolääkkeinä. Markkinoilla olikin esimerkiksi amfetamiinipohjaisia laihdutuslääkkeitä, joita nykypäivänä ei enää käytetä. Tuohon aikaan myös apteekkiryöstöt olivat huomattavasti yleisempiä kuin nykypäivänä ja niitä tehtiin ympäri Suomea.
Näihin aikoihin palkka maksettiin työntekijöille käteisenä, joten useampi vanhaliittolainen kertoikin käyneensä varastamassa yritysten tilipusseja. Tämäkään ei nykyaikana enää ole yhtä helppoa, sillä palkat maksetaan suoraan tilille - onneksi!
Luku 4: Huumepoliisi tutuksi: Anglia BYA-55. Tässä käsitellään vanhaliittolaisten kokemuksia virkavallan toiminnasta. Huumepoliisit eli myrkyt olivatkin tuttuja käyttäjille ja vanhaliittolaiset muistivatkin vielä haastattelujen aikaan selvästi myrkkyjen käyttämien siviiliautojen merkit, värit ja rekisterinumerot. Kokemukset poliiseista vaihtelivat hyvistä erittäin huonoihin, joihinkin käyttäjiin poliisit olivat jopa käyttäneet väkivaltaa. Yleisesti ottaen huumepoliiseja arvostettiin järjestyspoliiseja enemmän, sillä he kohtelivat käyttäjiä inhimillisemmin. Joitakin edesmenneitä huumepoliiseja muisteltiinkin hyvillä mielin. Erityisesti kertomukset huumeiden salakuljetuksista olivat mielenkiintoisia. Uutta minulle tässä luvussa oli se, että poliisit pystyivät päättämään erityisen pitkästä pidätysajasta. Joskus poliisit jopa päästivät käyttäjän vapaaksi, mutta ottivat hänet uudestaan kiinni heti hänen poistuttuaan poliisilaitoksen alueelta. Tämä ei ollut silloinkaan oikeudellisesti hyväksyttävä käytäntö ja herätti käyttäjissä tuohtumusta ihan ymmärrettävästä syystä.
Luku 5 oli yksi mielenkiintoisimmista. Se on nimeltään Lusimassa ja kertoo kokemuksia vankilassa olemisesta, kuten luvun nimestä voikin jo päätellä. Koska moni vanhaliittolainen oli joutunut jo nuorena laitoskierteeseen, vankilatuomion saaminen ei ollut heille kovin suuri shokki sillä he olivat jo tottuneet vapauden menetykseen - tuon ajan koulukodit ja muut lastensuojelulaitokset olivat vissiin aika karuja paikkoja. Koulukodeissa opittiinkin sellaisia selviytymisstrategioita joiden avulla pärjäsi alamaailmassa ja myös vankilassakin. Joidenkin mielestä koulukodista vankilaan pääsy olikin hyvä asia. Yksi vanhaliittolainen tekikin rikoksen heti 15 vuotta täytettyään, että saisi vankilatuomion ja pääsisi pois koulukodista.
Monelle haastatellulle ensimmäinen vankilatuomio oli yksi elämän suurimmista kääntöpisteistä, joka on vaikuttanut jollain tavalla heidän myöhempään elämäänsä. Vankilaa sanotaankin rikollisten korkeakouluksi, koska siellä oppii tekemään rikoksia aiempaa monipuolisemmin. Haastateltavat kertoivatkin rikososaamisensa laajentuneen vankila-aikoina; rikolliset opettivat toisiaan esimerkiksi väärentämään ja murtautumaan paremmin. Moni haastateltu joutuikin vankilakierteeseen ja näki tuomiot "työuransa" varjopuolena, jota oli mahdoton välttää. Vankilakierteestä irtautuminen olikin vaikeaa ja vaati usein onnistuakseen täydellisen elämänmuutoksen.
Tässä luvussa minua yllätti se, kuinka helppoa vankilaan oli saada huumeita. Osa haastateltavista kertoikin miettineensä katkolle menoa heti vapauduttuaan. Nykyään vankilaan on käsitykseni mukaan erittäin vaikeaa saada salakuljetettua huumeita ja muuta kiellettyä tavaraa.
Luku 6, "Kaikki oli ihan keltasii" - Pistämisestä ja yliannostuksista, oli myös yksi mielenkiintoisimmista luvuista. Luvun alussa kerrotaan, että yksi tutkimuksen lähtökohdista oli ihmetys siitä, kuinka haastateltavat olivat pysyneet hengissä. Luvussa käsiteltiin huumeiden yliannostuksia ja suonensisäistä käyttöä laajasti. Eniten minua ihmetytti ja kauhistutti suonensisäisen käytön hygieenisyys, tai ennemminkin sen puute. Tuohon aikaan tietoa ei ollut saatavilla yhtä paljon kuin nyt ja se näkyikin käyttäjien keskuudessa. Yksiä ja samoja pistämisvälineitä käytettiin todella pitkään ja neulaa teroitettiin välillä hiekkapaperilla tai tulitikkuaskin raapaisupinnalla. Välineitä myös jaettiin kavereiden kesken, jonka takia 1968 Helsingissä olikin huumeiden käyttäjien keskuudessa B-hepatiittiepidemia. Erään haastatellun mukaan lähes kaikilla oli tuolloin B-hepatiitti. Minulle jäi myös mieleen se, kuinka vaikeaa uusia välineitä oli saada. Apteekit eivät myyneet niitä, jos ostaja oli vähänkään epäsiistin näköinen eikä neulanvaihtopisteitä ollut silloin. Onneksi ne ovat yleistyneet nykyaikana.
En oppinut paljoa uutta tästä luvusta, mutta kertomukset olivat erittäin mielenkiintoisia ja herättivät monenlaisia ajatuksia.
Viimeinen luku, Marginaaliset identiteetit - puhetta leimoista ja niitä vastaan, käsitteli sitä, miten yhteiskunta leimaa huumeiden käyttäjät todella helposti huonoiksi ihmisiksi. Tämä johtaa usein syrjäytymiseen. Luvussa haastateltavat kertoivat itse siitä, minkälaisia henkilöitä he itse kokevat olevansa. Moni sanoi, etteivät he ole sen huonompia ihmisiä kuin hekään, jotka eivät huumeita ole koskaan käyttäneet. Moni kertoi aina pyrkineensä elämään ns. "normaalia elämää", eli käymään töissä ja huolehtimaan lapsistaan vaikka käyttikin huumeita. Tämä luku oli todella ajatuksia herättävä. Mielestäni on surullista, miten käyttäjät leimataan heti yhteiskunnan toimesta. Tämä nostaa kynnystä avun hakemiseen ja näin vaikeuttaa kuiville pääsyä. Myös huumeriippuvaiset ovat yksilöitä ja samanlaisia ihmisiä kuin me muutkin - he vain sairastavat riippuvuussairautta.
Kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni erinomainen valinta. Vanhaliittolaisten kertomukset olivat mielenkiintoisia ja herättivät minussa ajatuksia ja tunteita laidasta laitaan. Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille aiheesta kiinnostuneille.
Kommentit
Lähetä kommentti